Vaikka hermot on varmaan aivan riekaleina tämän reissun jäljiltä, on kaikki tämä ollut sen arvoista. Meillä on ollut niin kivaa ja ollaan puuhattu vaikka ja mitä (,joista sitten lisää kunhan kotiudumme,) ja Milo on selkeästi tykännyt aivan todella paljon. Minäkin nautin kun näen Miltsun nauttivan. Mistä päästäänkin mukavasti tämän aamuisiin ajatuksiini vanhemmuudesta.
Minulla on muutama kaveri - jos heitä kavereiksikaan voi oikeastaan kutsua -jotka ikään kuin säälivät minua siitä, että minulla on lapsi. Näistä ihmisistä paistaa melko selvästi läpi, kun heidän kanssaan juttelee, että he ajattelevat elämäni olevan ohi Milon myötä. Sanomattakin lienee selvää, että näillä tyypeillä ei ole omia lapsia. Että kiitos vaan huolenpidosta, mutta ei kiitos.
Usein tähän samaan pakettiin kuuluu myös se olettamus, että Milo olisi ollut vahinko/"yllätysvauva", mitä hän ei siis ollut millään tapaa. Pikkumies yllätti lähinnä sillä, kuinka pian hän ilmoitti olemassaolostaan, joten minua riepoo ja lujaa, jos joku kuvittelee hänen olleen vahinko. Tavallaan ihan ymmärrettävää, että noin ajatellaan, koska emmehän ehtineet M:n kanssa seurustella muutamaa kuukautta pidempään kunnes olinkin jo raskaana. Tavallaan ei kyllä kuulu kenellekään ulkopuoliselle koko asia, koska mitä väliä. Ihan tasan satavarmasti me Miloa rakastaisimme aivan yhtä paljon kuin nytkin, vaikka hän olisikin ollut yllätys/vahinko.
En pidä siitä, kuinka ihmisten suhtautuminen on monesti erilaista riippuen siitä, oliko lapsi vahinko vai ei. Yllätysvauvan vanhempia aina säälitään jollain tapaa. Vaikka lapsi olisikin loppujen lopuksi hyvinkin odotettu, saattaa puolituttujen sääli varjostaa tuoreiden vanhempien onnea. Tuskin kovinkaan moni suoraan mitään sanoo, mutta yleiset ajatukset ovat linjalla "Voi voi, nyt niillä loppu nuoruus..", "Elämä on ohi ja lapsi vie kaiken ajan...", Nyt ne ei pääse enää ryyppäämään ja rellestämään..." jne.... VOI HARMI.
En usko, että yllätysvauvankaan vanhemmat (useimmissa tapauksissa) kaipaavat tällaista ajattelua, saati sitten ihan suunnitellun ja toivotun vauvan vanhemmat. Joten, jos joku nyt tunnistaa ajattelutapansa tästä, niin meidän perheen kohdalla tuollaisen voi unohtaa, kiitos. En myöskään pidä siitä, että kuvitellaan, että lasten myötä vanhemmilla ei ole enää minkäänlaista mahdollisuutta omaan elämään, kaikki on tylsää ja rutiininomaista, eikä osata muusta jutella kuin kakkavaipoista. Toki oma-aika saattaa olla hieman kortilla välillä eikä sitä aina ole niin yksinkertaista järjestää, mutta ei se mikään mahdottomuus ole. Kuten ei myöskään ole mikään mahdottomuus keskustella muusta kuin vauvan paskan väristä ja koostumuksesta.
Puhun hyvin paljon lapsellisten ystävieni ja läheisteni kanssa lapseni yöunista, päivärytmeistä, tutista/yömaidosta/tuttipullosta vierottamisista, lapseni mahan toiminnasta ym. vastaavasta, koska elämäni sattuu tällä hetkellä pyörimään näiden asioiden ympärillä. Tosin lapsettomien ystävieni kanssa en kovin mielelläni näistä asioista keskustele, koska oletan heitä kiinnostavan hieman eri asiat, mutta vaikken arkisista asioista hirveästi puhuisikaan, ei se tarkoita etteikö arkemme olisi mielestäni hyvinkin antoisaa ja tapahtumarikasta. Miten kukin asiat näkee. Minä näen niin, että Milon myötä tajusin vasta ihan tosissaan, mitä elämä ja onnellisuus oikeastaan ovat.
Tällä hetkellä olen siis oikein onnellinen, joten ole sinäkin onnellinen siitä, että minä olen onnellinen. PEACE!
Lapsen saanti on kyllä ihan oikeasti erottanut kaverit ja ystävät. Mä olin viime kesänä bissellä vanhan kaverin kanssa ja kaveri jotain puhui ryyppyreissuistaan - Siihen nähden että itse olin pienen lapsen äiti ja just ollut 9 kk raskaana, ei meikältä tuoreita tarinoita löytynyt ja lähinnä keskityin kuuntelemaan kaverin jutut ja puhumaan niistä. Kaveri sitten tokas että "siis etsä käy enään ikinä missään" Heitin takas naureskellen et "niinno, mä just synnytin 2,5kk sitten." Voi jestas sitä säälin määrää mitä sain osakseni, kun en käy enään missään, selkeästi olen vain kotona vauvani kanssa.
VastaaPoistaKukaan ei sitten ajatellut ottaa huomioon sitä, että ehkä mä halusin sillä hetkellä olla kotona vauvani kanssa?
En muutenkaan ymmärrä sitä, että miksi elämä jotenkin olisi ohi lapsen myötä muka - mua raivostuttaa ihan hitosti, että vanhat kaverit ei enään ikinä kysy mitä kuuluu tai pyydä niihin bileisiin mihin ennen kutsui _aina_, ihan vain koska kysymättä olettaa etten kuitenkaan tulisi. Epun syntymän jälkeen, kertaakaan ei ole kysytty tulisinko. Ymmärtäisin en "ei se pääse kuitenkaan" olettamuksen, jos joskus olisin sanonut ei.
Mä suoraan sanottuna säälin mun vanhoja kavereita siitä, että ne säälii mua mun lapsesta. Eikä niitä oikeastaan voi kai edes kavereiksi enään sanoa - vanhoja tuttuja lähinnä. En selkeästi tunne niitä enään, eikä ne minua.
Joo just toi et ihan kun juhliminen olis pelkästään elämää. Näin lapsen myötä oon tajunnu, että elämässä on niin paljon muutakin. Ja kotona on kiva olla. Onhan se ihan jees välillä jossain pyörähtää juhlimassa, mut useimmiten on vaan ihanaa olla himassa ja nauttia omasta rauhasta ku Milo nukkuu.
PoistaJa tosiaan toi säälihomma.. Mä kans säälin niitä mun "kavereita", jotka säälii mua. Kyllä ne sit joskus tajuaa kun saa omia lapsia... ehkä?!