Pää on kipeä, sisältä pimeä

Nuo otsikossa komeilevat sanat ovat Pmmp:n käsialaa ja kuvastavat mielestäni hyvin kiteytettynä masentunutta mieltä. Ainakin itse pystyn samaistumaan.

Minulta kesti lähes vuoden myöntää itselleni, että kärsin synnytyksen jälkeen jonkin asteisesta masennuksesta puolisen vuotta. Mikään yllätyshän tämä ei minulle varsinaisesti ollut, mutta olin yrittänyt kieltää koko ongelman työntämällä sen mieleni perukoille pölyttymään ja odottamaan aikaansa. Typerästi toimittu, sillä minun jos jonkun, useamman masennusjakson läpi rämpineenä, tulisi tietää, ettei sellainen ongelma ratkea noin vain maton alle lakaisemalla. Ajatus masennuksesta oli vain niin kipeä ja arka, että vuoden se keräsi pölyä alitajunnassani, kunnes olin valmis sen käsittelemään itsekseni, saati sitten myöntämään jollekin toiselle. 

En halunnut olla mikään tilaston määrittelemä "toi on ollut masentunut ennenkin, aika varmasti masentuu synnytyksenkin jälkeen" -tyyppi, vaikka kaikkien tilastojen mukaan minulla juuri olisi todella suuri riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koko asetelma tuntui vain jotenkin niin typerältä: minua oltiin varoiteltu masennusriskistä jo raskausaikana enkä siltikään sitä osannut ennaltaehkäistä. Olin surkeasti epäonnistunut olemaan masentumatta. Paskamutsi ja silleen.

Nykyään en koe tuon ajan masennuksen heikentävän äitiyttäni millään tavalla, vaan olen lähinnä ylpeä itsestäni etten luovuttanut synkimpinäkään hetkinä. Luovuttaminen kun kävi monesti mielessä. "Jos mä nyt hyppäisin alas tuolta meidän parvekkeelta niin pääsisinköhän tästä pahasta olosta?!" On jollain tapaa pysäyttävää tajuta olevansa siinä tilanteessa, että ihan vakavasti harkitsee hyppäävänsä jonnekin tuntemattomaan. Onneksi elämä Milon äitinä painoi vaakakupissa enemmän kuin mikään muu.

Kun esikoisen kohdalla en suostunut myöntämään itselleni ongelmaa, pistää se väkisinkin miettimään, kuinka tulen toimimaan, jos toisenkin kohdalla ajaudutaan vastaavaan tilanteeseen. Milon aikana pyysin ulkopuolista apua vasta kun olin jo pahimmasta selvinnyt enkä silloinkaan pystynyt myöntämään todellista ongelmaa.

Toukan kohdalla meillä on jo Milon aikainen tukiverkosto valmiina tukemaan tarpeen tullen, joten olen melko luottavaisin mielin asioiden suhteen. En halua päästää enää asioita siihen pisteeseen kuin mitä ne Milon ensimmäisinä kuukausina olivat, siksi olen tällä kertaa mielestäni valmistautunut paremmin eväin tulevaisuuteen, En enää kuvittele vain ajatuksieni voimalla välttäväni synnytyksen jälkeistä masennusta. Toivon parasta, mutta olen valmistautunut pahimpaan. Kuinka positiivista, eikö!?

Photo: Susanna Plane
Model: Mimosa Jallow
Hair&MakeUp: Natasha Saukkonen