Milo ja M painivat ja nujuavat kovasti keskenään ja välillä Milon on vaikea käsittää, ettei hän kavereidensa kanssa voi leikkiä ihan niin rajusti. Pienempiään Miltsu osaa kohdella melko hellävaraisesti: pusuttelee, silittelee ja laskeutuu heidän tasolleen pölöttämään juttujaan, mutta mitä vanhempi leikkikaveri, sitä arvaamattomammaksi toiminta käy. Välillä jätkä saattaa alkaa ihan yhtäkkiä läpsimään ja potkimaan kavereitaan - kuinka kohteliasta.
Olen hieman kahden vaiheilla, kuinka minun tulisi toimia Milon sosiaalisten kanssakäymisten suhteen, sillä toisaalta haluaisin antaa lasten leikkiä jo pieniä hetkiä rauhassa vanhempien katseilta, mutta toisaalta taas haluan olla ojentamassa Miloa välittömästi, jos hän alkaa löymään tai potkimaan. En halua, että kaverit joutuvat pitämään puoliaan löymällä, jolloin edessä on nyrkkitappelu, vaan mielestäni minun vanhempana kuuluu vielä tässä iässä puuttua tuollaiseen käytökseen. Sen sijaan, että ainoastaan kiellän ja komennan "ei saa, ei noin!" olen kokenut toimivammaksi sen, että myös opastan kuinka saa tehdä - kuten lyömisen sijaan saa esimerkiksi silittää nätisti - ja kehun kun Milo toimii oikein.
Tuo kehuminen toimii meillä monessa tilanteessa. Ruokaillessa Milo saattaa yhtäkkiä alkaa levittelemään ruokaa ympäriinsä, jolloin tekisi mieli vain heittää pari ärräpäätä ja pistää herra pois pöydästä kerta ei osaa käyttäytyä, mutta näissäkin tilanteissa yritän vain pysyä rauhallisena ja hampaitani kiristellen opastaa kuinka sitä ruokaa oikein syödään, ja kehua kun se onnistuu. Välillä tosin oma pinna on sen verran kireällä, että sitä sortuu vain komentamaan ja poistamaan pojan pöydästä, mutta useimmiten meillä on M:n kanssa melkoinen kehumiskuoro meneillään kun Miltsu esim. syö nätisti itse. Voiko lastaan kehua liikaa?!:D
En halua, että lasta satutetaan siinä toivossa, että oppi menisi paremmin perille. Tiukka kuri ei aina tarkoita lapsen ruumiillista kurittamista. Jos Milo esim. läpsii minua, en koe hyödylliseksi läpsäistä takaisin (vaikka vain leikilläni), sillä silloinhan hän oppii, että läpsiminen on hyväksyttyä. Äitikin tekee niin. Sama homma kavereiden kanssa: en halua opettaa Miloa "antamaan samalla mitalla takaisin" jos joku satuttaa häntä, sillä en usko sen opettavan oikeanlaista sosiaalista kanssakäymistä. Minun tulee aikuisena puuttua riitoihin ja auttaa selvittämään kärhämät ilman toisten satuttamista.
Toisinaan, kun huomaan oppien menneen perille, olen niin ylpeä tuosta ihanasta mussukastamme, mutta useimmiten joudun vielä sadattelemaan hiljaa mielessäni kun arvaamaton käytös jatkuu. Onneksi Milo osaa jo käyttäytyä suhteellisen nätisti kavereitaan kohtaan, mutta meidän vanhempien kanssa hän sitten koetteleekin rajojaan ihan urakalla. Jätkä saattaa yrittää lyödä tai potkia meitä ihan huomiota saadakseen, ja kun me komennamme häntä, hän vain nauraa. Yleensä tällöin ei muu auta kuin ohjata Milon huomio muihin puuhiin. Mutta hei, kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa?!
ps. Tein puhelimellani tämän postauksen, joten pahoittelen kuvien laatua, kaikkia kirjoitusvirheitä sekä tekstin ulkoasua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti