Ääni kadoksissa.

Minulla on tällä hetkellä joku superkriittinen vaihe meneillään, jolloin jokainen sana, jonka tähän testikenttään näppäilen, tuntuu vaan niin väärältä. Välillä tulee tällaisia "lukkoja", jotka pitäisi vain avata kirjoittamalla. Se vain tuntuu niin absurdilta ajatukselta, sillä kaikki mitä kirjoitan tällä hetkellä, on pelkkää kuraa. Tässä huomaa selvästi, etten ole muutamaan vuoteen juurikaan kirjoittanut essee -tyylisiä tekstejä. Kielioppi takkuaa, pilkut pompsahtelevat minne sattuu (tai sitten ne unohtuvat kokonaan), sisältö on töksähtelevää ja väritöntä... En saa omaa ääntäni kuuluviin näissä kirjoituksissani, vaan kaikki tuntuu niin persoonattomalta. Monesti kirjoitettavaa olisi ollut enemmänkin, mutten ole ollut tyytyväinen lauseenmuodostukseeni, joten moni asia on vain kylmästi deletoitu.

Kirjoittamallahan sitä taas kehittyisi -ja kehittyykin jatkuvasti- mutta haluaisin olla jo sillä kirjoittamisen tasolla, jolla joskus muinoin jo olin. Tuntuu turhalta aloittaa taas alusta vain, koska ei ole jaksanut ylläpitää taitojaan. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, joissa olin joskus hyvä. Olen muutamassa vuodessa unohtanut kuka minä olen ja mistä minä pidän, ja olen viimeaikoina herännyt muistelemaan noita nimenomaisia asioita ja yrittänyt taas herätellä itseäni tekemään niitä asioita, jotka äitiyden ja perheen lisäksi ovat minulle tärkeitä.

Äidiksi tultuaan sitä niin uppoutui koko uuteen ja ihmeelliseen elämäntilanteeseen ja haali itselleen uusia aktiviteetteja. Kalenteri täyttyi mammatreffeistä, perhekerhoista, vauvaryhmistä sun muista menoista ja ystäväpiiri muutti melko radikaalisti muotoaan. Oikeastaan tuo kaikki alkoi jo raskausaikana, jolloin aloin jo ihan tietoisesti rakentamaan ympärilleni uuteen elämäntilanteeseen sopivaa sosiaalista verkostoa käymällä mammajumpassa, äitiysjoogassa, odottavien äitien ryhmässä jne. Hurahdettuani johonkin asiaan, teen sen kyllä täysillä. Niin kävi myös äitiyden kohdalla. Oli niin paljon uutta alaa tutkittavana ja vallattavana, jotta voisin luoda itselleni käsityksen siitä, millainen äiti minä olen, ja mitkä jutut sopivat meidän perheelle.

Nyt minulla on jo sen verran kokemusta perhe-elämästä, että olen ehtinyt muodostaa melko selkeän kuvan siitä, millainen äiti ja puoliso ainakin pyrin olemaan, enkä enää tunne olevani niin eksyksissä ja epävarma omasta roolistani, että jokainen omasta ajatusmaailmastani eriävä mielipide sitä horjuttaisi. Nyt, kun minun ei enää tarvitse todistella muille olevani hyvä äiti uskoakseni siihen itsekin, voin suunnata taas energiaani muihinkin juttuihin. Niihin juttuihin, jotka ennen olivat minulle kultaakin kalliimpia.Tosin valitettavan monesti haukkaan aivan  liian suuren palan kerralla, joten pitää aloittaa pienin askelin. Ensimmäinen askel saakin nyt olla tämä oman "äänen" löytäminen kirjoittajana, johon tämä blogi soveltuu paremmin kuin hyvin. Jälkeen päin on sitten varmasti kiva lueskella näitä alkupään tekstejä ja huomata kehitystä (toivottavasti) tapahtuneen.

Kuvat ovat muuten taannoiselta Helsingin reissultamme.